Muistojumalanpalvelus Degerbyn kirkossa

Helmikuussa 2016 on kulunut 60 vuotta siitä, kundegerbyläiset saivat palata koteihinsa Porkkalan alueelle neuvostomiehityksen päätyttyä 26. tammikuuta 1956. Alue oli toiminut 11 vuotta sotilastukikohtana. Ristiriitaisin tuntein palattiin rakkaille kotitiloille. Alue oli täysin turmeltunut. Igor-museon teemana on tänä vuonna paluu Porkkalaan. Lue lisää museosta ja näyttelyistä.

Sunnuntaina 7.2. kokoonnuttiin muistojumalanpalvelukseen Degerbyn kirkkoon.

Liturgina ja saarnaajana toimi Tom Sjöblom, tässä yhdessä tekstinlukija Karin Östermanin kanssa. Taustalla Degerbyn koulun oppilaita. He esittivät laulun rehtori Magnus Ljungqvistin johdolla.

Susann Sonntag esiintyi kirkossa. Ensimmäisellä rivillä näkyy kaksi turvapaikanhakijaa Evitskogin vastaanottokeskukselta. He auttavat kirkkonummelaista Linnea Mynttistä.

Yleisö oli selvästi liikuttunut muistoista, joita esiteltiin.

Ohjelmaan kuului siis myös henkilökohtaisia muistoja paluusta. Bengt-Olof Wikström Botansin tilalta Degerbystä luki isänsä Thuren vieraskirjasta niiltä ajoilta, kun Porkkala palautettiin. Dorrit Krook resitoi runoa, joka sai Thure Wikströmin palaamaan kotiinsa vuokrakauden jälkeen. Lopuksi Bengt-Olof kertoi oman tarinansa paluusta Degerbyhyn 60 vuotta sitten:

"Muutama viikko ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen tulin isäni kanssa linja-autolla Inkoosta Degerbyn kirkonkylään.

Isä oli 66-vuotias, ja minä olin juuri täyttänyt 15. Meillä oli sukset mukana, oli valtavan paljon lunta ja vain päätiet olivat aurattu. Lähdimme matkaan Kopparnäsintietä pitkin, silloinen Strandintie.

Ohitimme kummallisia rakennuksia, joissa oli monta savupiippua, ehkä parakkeja tai seurataloja. Aiva tien vieressä oli suuri pesula.

Tuntui siltä, kuin olisi tullut vieraaseen maahan.

Isä kommentoi jatkuvasti, mitkä talot olivat jäljellä ja mitkä olivat poissa. Lähestyimme Botansin kotitilaa – ja vaikka huhut kertoivat, että talo oli poissa, elimme siinä toivossa, että näkisimme rakkaan kotimme. Mutta huhut olivat totta, kaikki oli maan tasalla, ja ainut mikä oli jäljellä, oli maakellari, ja sekin ilman kattoa.

Tarkemman tutkiskelun jälkeen huomasimme, että saunarakennuskin oli pystyssä, mutta se oli siirretty naapurin pihalle, päärakennuksen lisäosaksi.

Suojasää paljastaa minkä lumi on peittänyt. Ensimmäisenä kesänä peitimme viitisen kymmentä kuoppaa ja juoksuhautaa, kaadoimme 5-10 metrin korkuista leppä- ja koivumetsää, jota kasvoi pelloilla, ja raivasimme pajua ojista.

Isällä oli motto: Kunhan tämä työ on ensin valmis, saamme levätä.

Ja kun traktorin moottori ja kirveeniskut hiljenivät, tuli täydellinen hiljaisuus ja rauha. Tuntui siltä, kuin olisi ollut ainut asukas vieraalla planeetalla. Ainoastaan ruisrääkkien ääntely rikkoi hiljaisuuden.

Ajoimme edestakaisin traktorilla 30 km matkan Fagervikistä Degerbyhyn. Meillä oli mukana ruokaa 3-4 päivälle, vietimme yöt parhaiten säilyneissä rakennuksissa, eli niissä, joissa oli ehjät ovet ja ikkunat.

Kerran yritimme nukkua traktorinvaunussa suojapeitteen alla, mutta hyttyset löysivät tiensä peitteen alle, ja yö oli pilalla.

Toisena talvena kaadettiin tukkeja, joista sahattiin puutavaraa. Kesällä rakennettiin liiteri ja saunarakennus, jossa oli keitto- ja yöpymismahdollisuus. Osa pelloista kynnettiin ja niihin viljeltiin ruista.

Kolmantena kesänä saatiin loput pelloista kylvökuntoon.

1959 rakennettiin talo. Isä Thure sai asua vielä 24 vuotta rakkaassa Degerbyssään.

Tämän sunnuntain teemana on rakkaus, ja voin todeta, että isäni rakkaus kotiseutuun sai hänet palaamaan."